keskiviikko, 30. joulukuu 2015

Uusi, jännittävä alku!

Mukavaa vuoden toiseksi viimeistä päivää! Toivottavasti joulu meni kaikilla ilman sen suurempia perheriitoja, pettymyksiä joululahjoista ja päälle kaatuneita seiniä.

Meillä oli kaikin puolin hieno joulu. Uudeksi vuodeksi suuntaamme Jyväskylään ystäviemme luo. Nyt olemme Itä-Suomessa tapaamassa isovanhempia ja monia täällä asuvia ystäviämme. Mahtava loma siis menossa!

Nyt kun vaihtuu vuosi ja kaikki alkavat laihduttaa ja viettää tipatonta, lihatonta tai sokeritonta tammikuuta ja loppuelämää (lue: maksimissaan viikkoa), ajattelin minäkin tehdä jotain uutta. Blogini muuttaa Vuodatuksesta Bloggeriin, joten tästä lähtien Ylipyykkivuorten, läpi lasikattojen löytyy osoitteesta http://ylipyykkivuortenlapilasikattojen.blogspot.fi/. Seuraa blogiani tuon osoitteen tai Facebookin ryhmän kautta osoitteessa https://www.facebook.com/ylipyykkivuorten/.

Loppiaisen jälkeen blogini muuttaa myös uuteen kotiin: pääsen osaksi Kaksplussan blogiverkostoa! Blogiani pääsee jatkossa seuraamaan siis myös osoitteen www.kaksplus.fi/blogit kautta.

Nähdään Bloggerissa!

 

 

lauantai, 26. joulukuu 2015

Ole siinä ihan koko ajan

Joulussa on tärkeintä saada nähdä itselleen rakkaita ihmisiä. Rakkaat ihmiset voivat olla joko sukua ja perhettä tai itse itselleen valitsemaa ystävien suurta perhettä. On ihanaa, jos jouluna ehtii olla ihan vain rauhassa yhdessä. Aattona ei mennä enää kauppaan, ei paketoida lahjoja eikä siivota. Laitetaan vain jouluruokia paistumaan ja lämpenemään ja vietetään joulua juuri niin, kuin meidän mielestä joulua kuuluu viettää. Istutaan kaikessa rauhassa yhdessä oikeiden kynttilöiden ja joulukuusen kynttilöiden valossa ja ollaan vain.

Vietimme tämän joulun kotonamme vanhempieni ja heidän 15-vuotiaiden pikkukoiriensa kanssa. Joulu oli koko 18-vuotisen yhteiselomme toinen joulu, jonka vietimme omassa kodissamme emmekä jommassa kummassa mummolassa Itä-Suomessa. 

 

2015-26-12--12-28-50.jpg

IMG_7065.jpg

 

Aava oli yskäinen ja nuhainen pitkin joulunalusviikkoa. Aatonaattona puhkesi kova kuume, ja korvassakin alkoi tuntua inhottavalta. "Tähän mun korvaan tartteis laastarin", hän tuhahti korvaa hangatessaan. Aattona mummi ja Aava jäivät kotiin pelaamaan palapelejä ja muut kävivät joulukirkossa ja haudoilla. Söimme jouluruokia, joihin yhdistyi meidän kummankin perheen joulutradiot sekä joitain ihan omia juttujamme.

Pukki kävi tuomassa lahjat kuusen alle silloin, kun muut olivat kirkossa ja Aava odotti alakerrassa tyttöjen huoneessa. Jos pelkää pukkia niin hysteerisesti, että itkusta ei meinaa tulla loppua, ei pukkia ole pakko käydä tervehtimässä. Pukki kyllä ymmärsi, kun mummi hänelle asian oven avattuaan kertoi.

Avasimme paketteja kaikki yhtä innoissamme kuin pienimmäinen. Olimme olleet tosi kilttejä! Pukki tiesi, että Aava on innostunut Frozenista, Henrik Star Warsista ja Matilda Harry Potterista. Aikuistenkin toiveet pukki oli arvannut. Vaikka Aava oli kuumeinen, jaksoi hän vetää heti päälleen Elsa-mekon ja myöhemmin Elsa-yöpuvun sekä kiinnittää hiuksiinsa Elsan letin, jolla hän sai kauan kaipaamansa Tähkäpään superpitkän letin. Eihän meinaa huomata, mistä oma letti loppuu ja Elsan alkaa?

 

IMG_7034.jpg

 

Minä ja Aava nukuimme joulunajan yöt kuin vastarakastuneet. Käsi kädessä, tyynyt kiinni toisissaan, käsivarret toistemme ympärillä. "Oo siinä ihan koko ajan", hän kuiskasi peittonsa alta ja puristi pienellä kädellään kättäni. Kyllä minä olin, kyllä minä olen. Kipeänä ei kukaan saisi nukkua yksin, jos ei halua.

Korvakipu yltyi joulupäivän vastaisena yönä. Kaivoimme yöllä lääkekaappia ja yritimme etsiä ja tutkia kaikkia tapoja auttaa häntä.

"Ei lääkäriin", itki Aava joulupäivän aamuna. Entäs, jos saat laittaa Elsa-mekon, kysyimme. Se auttoi. Siispä päivystykseen lähti pieni Frozen-fani uudessa mekossaan, pitkässä letissään ja kummassakin kainalossaan joululahjalelu. Jos joulupäivänä on mentävä lääkäriin niin kyllä silloin saa laittaa päälleen juuri niin ihania vaatteita kuin haluaa. 

Päivystykseen saavuttuamme Aavalle ojennettiin heti käteen pieni paketti. Uskomattoman ihana idea, että lapsi saa joulupäivänä terveyskeskuksesta lahjan! Paketista löytyi pari kynää, tarroja ja piirustusvihko, jotka hän otti heti innoissaan käyttöön. Sydämellistä pienten ja koko perheen huomioimista.

 

2015-26-12--12-41-04.jpg

 

Pääsimme reilussa tunnissa sisään, saimme lääkkeet ärhäkkään tulehdukseen ja pääsimme jatkamaan joulupäivää. Halusin kirjoittaa tästä siksi, koska lapsi prinsessamekkoineen otti joulupäivästä kaiken irti, vaikka oli kovin kipeä ja terveyskeskuksessa. Olisiko aikuinen ollut yhtä hyväntuulinen?

Yöllä keinuettaessani itkevää lasta sylissäni mietin niitä perheitä, joille jouluaatto sairaalassa on arkea. Lapsen terveys on todella elämän isoin asia.

Joulu oltiin siinä lähekkäin ihan koko ajan. Pienessä kodissa vaan loppuu jossain vaiheessa happi ja isokin sohva muuttuu ahtaaksi ja lapset ja aikuiset kiukutteleviksi. Niinpä joulun jälkeen on ihan kiva kantaa lahjapaperit roskikseen ja sanoa hyvillä mielin jouluvieraille, että nähdään taas seuraavan kerran sitten, ja että perävalot ne on mukavimmat valot. (Tämä oli liian tunteellisen jutun loppukevennys, kun kuulemma teksteistäni kaivataan erityisesti huumoria. Ehkä vähän jäi nyt ontumaan. Oikeasti vähän itkin, kun vanhempani lähtivät ajamaan 400 kilometrin päähän kotiinsa.)

Ei se joulu silti vielä ole ohi. Minulla on vielä suklaata. Piilossa, laitoin yöpöytäni laatikkoon, että muut eivät niitä syö. Sieltä salaa napsin pitkin päivää.

 

IMG_7073.jpg

IMG_7080.jpg

tiistai, 22. joulukuu 2015

Joulu on kohta täällä

Lapsi nukkuu yöt tonttulakki päässään. Jokaisella on oikeus käyttää tonttulakkia koko joulukuun yötä päivää, ja varsinkin sellaista, jossa on prinsessan kuva tai vaaleat letit. Myös esimerkiksi kaupassa. Saa myös laulaa joululauluja ostoskärryjä työntäessään, jos haluaa.

Pikku hiljaa siistiytyy aina joku nurkka kodista, joten lapsilla on yhä enemmän puhtaita nurkkia tehdä majoja, levittää värikyniä ja värityskirjoja ja askarrella joulukortteja. Juuri niissä siivotuissa nurkissa.

Sauna on nyt puhdas. Koululaiset pesivät sen rangaistuksena erääseen hölmöilyyn, johon liittyi tappeleminen, jumppapallo ja tv-tason hajonnut lasi. Joutuivat pari viikkoa odottamaan rangaistuksen täytäntöönpanoa. Annoin pesuainepurkin, käskin lukea ohjeet ja jätin saunaan keskenään. Tuloksena oli litimärät, nauravat ja helpottuneet lapset sekä luultavasti myös puhdas sauna. "Viitosella voidaan jatkossakin pestä sauna", sanoivat iloisina miss ja mister Märkä T-paita. "Kiitoksellako, sopii!" sanoin.

Nostin ulkoa lyhdyn ja näytin lapselle, miten kynttilä oli palanut pohjaan asti ja jättänyt vain reunat polttamatta. Lapsi halusi nähdä kynttilän siten, että se ei ole lyhdyssä. Näytin. Kyllä se joulu tulee, vaikka eteisen lipaston päällyslasi sekä eteisen käytävämatto ovat nyt täynnä steariinia. Lapsi kuitenkin näki hyvin kynttilän. Oli tosiaan palanut kokonaan, vain reunat jäi.

Lähestyvä joulu on jännittävä, ja aattoon yhtä pitkä aika suunnilleen kuin siihen, että saa ajokortin. Lapsilla on muurahaisia housuissaan. Olohuoneen matolla pyörii lapsia kuin koiranpentuja tai joukkuevoimistelijoita. Milloin on vaarasssa kaatua kuusi, milloin vaarana saada musta silmä. Sellaista hysteeristä toisen kutittamista ja hyväntahtoista nälvimistä ja painimista.

Yhden iltavillin aikaan näin jotain järkyttävää. Olin juuri karjaisemassa niin lujaa, että kuuluisi kahden rivitaloasunnon päähän, että "ja nyt heti paikalla alas sieltä, ei siellä saa roikkua", kun tajuntaani piirtyi, mitä oikeasti näin. Lapsi olikin nätisti ihan omassa huoneessaan.

 

20151218_164308.jpg

 

Viime lauantai oli täynnä tunteita ja elämyksiä. Aamulla kiiruhdimme koululaisten kouluun joululaulutilaisuuteen sekä todistusten jakoon. Matildan opettaja halaa aina todistukset jaettuaan myös kaikki vanhemmat. Minusta ele on mielettömän upea ja merkittävä. Todistuksista näki, miten ahkerasti koululaiset ovat rehkineet. Ei ole koululaisilla helppoa, lue vaikka tästä. Ansaittu loma siis alkoi!

Iltapäivällä veimme lapset ihanille ystävillemme hoitoon ja lähdimme viettämään vapaailtaa, jollaista meillä ei ole ollut kuin kesällä viimeksi. Shoppailimme, kävimme syömässä ja suuntasimme sen jälkeen katsomaan Star wars -leffaa. Kun leffa loppui, siirryimme Tampereen Pakkahuoneelle katsomaan Chisua. Oli kyllä upea keikka! Ihanan iloinen ja räväkkä artisti! Tykkäsimme kovasti! Kännykällä ei kummoisia kuvia saanut, mutta mielestäni tästä näkee hyvin fiiliksen.

 

20151219_230058.jpg

 

A. on ollut paljon työmatkoilla, joten emme ole ehtineet oikein näkemään emmekä edes suunnittelemaan joulua. Nyt on kuitenkin työmatkat ohi tältä vuodelta. Aloitimme vihdoin Silta-sarjan katsomisen, säästimme nimittäin sen joululomaa varten. Kun koko päivän on touhunnut lasten kanssa sekä valmistellut joulua, on ihan parasta katsoa yksi, tai jos vähän jää koukkuun niin vaikka kolme, jakso hyvää sarjaa.

Jollei jouluna ole lunta, silloin lumitykki hankitaan, kirjoitti Nora Kriisikakkuja-blogissa Keliakialiiton Suunta-verkkopalvelussa, jossa itsekin bloggaan. Onko säälittävämpää näkyä kuin pulkka, jonka pohjalla on ruohoa? Se on jotenkin vastoin pulkan perusoikeuksia. Nöyryyttävää hänelle. Mutta, kuten pirkanmaalainen sananlasku 2010-luvun talvilta sanoo: Kyllä tässä vielä liu´utaan, sanoi pulkka, kun joulukuussa nurmikkoon töksähti. Kyllä me vielä mäkiin päästään!

 

20151219_120715.jpg

 

Joulu on mielentila. Joulu syntyy ystävistä, suvusta, herkuista, antamisen ilosta ja rauhallisesta tunnelmasta. Yritetään pitää älylaitteet piilossa ja kaivetaan mieluummin lautapelit esille. Onnellista joulua!

 

20151221_222234.jpg

 

perjantai, 18. joulukuu 2015

Kissan koti

Lapsi on herännyt 5.15. Kello 14 hän huutaa selällään lattialla, roikkuu jaloissa ja potkii seiniä. Päiväuniyritykset ovat päättyneet onnettomasti. On pakko lähteä ulos.

Vilkaisu ulos ei piristä. Tekisi mieli vetää villasukat jalkaan, kömpiä viltin alle sohvalle ja avata suklaarasia, mutta koska lapsi potkii seiniä, on avattava ulko-ovi.

Koska elämme joulukuuta, alkaa ulkona hämärtää jo iltapäivällä. Sataa kylmää tihkusadetta, joka imeytyy luidenkin läpi. Viisi astetta plussaa. Sohjoinen lumi katoaa ja muuttuu lätäköiksi silmissä yhtä nopeasti kuin joulutortut katoavat pelliltä pikkuleipureiden lautasille. Siellä täällä näkyy nurmikkoa, mutta myös jäätä. Tämä on kai se, mitä kutsutaan pääkallokeliksi.

Vedenpitävään haalariin, kurahousuihin, kurarukkasiin, kypärämyssynmalliseen hattuun, huppuun ja vedenpitäviin kenkiin topattu lapsi juoksee suurimpaan lätäkköön yhtä kevyesti kuin juoksisi heinäkuun helteissä uikkarissaan rantaveteen. Hän nauraa.

Lapsi löytää pimeyden keskeltä puoli metriä korkean ja puolitoistametriä leveän, traktorin työntämän  lumen ja kivien kasan. Lapsi haluaa tehdä kasasta kodin, joten etsimme kummallekin lapion.

‒ Tää olis kissa ja se olis prinsessa, hän huudahtaa iloisesti. Ymmärrän, onhan hänellä tänäänkin viikset, jotka hän pyytää kasvomaaleilla maalaamaan itselleen lähes jokaisena vapaapäivänä.

Alan lohkoa lunta, teen kissalle sänkyä. Lapsi käpertyy onnellisena kurahousuineen kaikkineen muutamalla lapion heilautuksella tekemääni kissan sänkyyn. Sade ropisee huppuihimme.

Teen kissalle vesikupin, johon alan kantaa lapiollani läheisestä lätäköstä vettä. Ojennan lapion vesineen varovasti kissalle, ja hän kaataa veden kuppiin. Lumikuppi imaisee veden heti. Juoksen hakemaan lisää.

‒ Palvelija, tuo minulle kiviä, määrää kissa topakasti äkkiä. En välitä arvoni alenemisesta. Hän on kaivanut lapiollaan pienen aarrearkun, johon tarvitsee kiviä aarteiksi. Tuon kiviä. Hän on selkä minuun päin ja ojentaa kättä taaksepäin kuin kirurgi leikkaussalissa.

‒ Kiviä! Lapio! Vettä! Lisää kiviä!

Minä haen, vaikka varpaita palelee, on pimeää ja kylmää. Lapsi ei enää huuda eikä potki.

Sohjon alta näkyy jotain metallista. Pyydän lapsen katsomaan. Potkimme varovasti lunta ympäriltä, ja lapsi nostaa esineen ylös. Se on aarre, suuri aarre, oikea aarre! Sillä saa ruokakaupan eteisen automaatista neljä pientä superpalloa. Kahden euron kolikko! Lapsen ihan oma! Nyt se on todellakin hänen! Mutta onkohan joku surullinen hävitettyään sen?

Laitamme kolikon huolellisesti uuden talvihaalarin hihassa olevaan taskuun. Käymme joku päivä sitten ostamassa superpalloja. Ehkä saamme tällä kertaa vaaleanpunaisen.

Sataa edelleen vettä. Lapsi ei halua lähteä sisään. Kohta menemme, mutta emme vielä. Kissan koti ei ole vielä valmis.



torstai, 17. joulukuu 2015

Yksinäinen Facebookissa

Facebookin Katso muistojasi -toiminto on nöyryyttävää luettavaa. En tiedä muiden muistoista, mutta minun ainakin. Eipä tule klikattua jaa-nappulaa kovinkaan usein.

 

Screenshot_2015-12-17-10-09-56.jpg

 

Kohta numero yksi: mikä on tämä juttu, että joskus piti aloittaa statuspäivitykset pienellä alkukirjaimella ja verbillä? Siis että Hanna Sukunimi "miettii, mitä laittaisi päälleen". Niin miksi?

Kohta numero kaksi: miksi tuolloin jaettiin, minä jaoin, kaikki aivopierut someen? Siis kaikki!

Kohta numero kolme: Vuonna 2008 minulla oli siis koira sekä 2- ja 5-vuotiaat lapset. Ruuhkavuosia, kyllä, mutta miksi olen kirjoittanut tuollaista someen? Olenko kaivannut sääliä? Keneltä olen sitä kaivannut? Itse olen koiran ja lapset hankkinut.

Olen siis hakenut läpi vuosien somesta sääliä, mutta sitäkin enemmän olen söpöstellyt. Harva se päivä tulee muistot-toiminnossani vastaan oksennusreaktion aiheuttavaa söpöilyä. Yhtenä päivänä oli pahin, se meni jotenkin näin:

"Koti on siisti, lapset leikkivät rauhallisesti, minä teen joulukortteja, koira on rauhallinen, mies soittaa pianolla joululauluja." Hei joku raja, Y-Ö-K! Yrjö, George, yöäk! Kylmät väreet menevät.

Ennen Facebookissa juteltiin ihan kaikesta, nykyään vain politiikasta ja kissavideoista. Siis ihan kaikesta, ja mielellään niin, että kaikki halukkaat saivat stalkata. Kun minulla oli asiaa ystävälle X, kirjoitin asian yksityiskohtaisen tarkasti ja hyvin yksityishenkisesti ystäväni seinälle. Sinne kuulkaa annoin tulla kaikki suklaansyömispakkomielteeni ja ahdistavat ihrani ja lenkki-inhoni ja hyvä etten haukkunut miehenikin mennen tullen. Ystävä X sitten vastasi, mutta ei tietenkään siihen alle, vaan minnekäs muualle kuin minun seinälleni! Näin sai kummankin viestistä nauttia toisen ystäväjoukko, ja jos ei ollut kummoisia yksityisyyssuojia päällä niin moni muukin. Jos ja kun laitettiin uusi viesti, ei sitäkään laitettu mitenkään viestiketjuksi vaan ihan oikeasti taas uusi viesti kaverin seinälle.

Luojan kiitos nykyään on muut viestipalvelimet suklaaähkykatumusviestejäni varten! Miksi ihmeessä se kaikki keskustelu käytiin kaikkien nähden? Oliko se jotenkin siistiä?

Tunnustan: olen unohtanut suurimman osan ihmisistä, jotka kuuluvat kaverilistaani, koska heitä ei näy koskaan Facebookissa. Tietenkään en ole unohtanut heitä ihmisinä ja oikeasti, olen vain unohtanut, että hekin näkevät kaikki turhat ja nolot päivitykseni hauskoista Siskonpeti-videoista, lehtien lööpeistä, tuhannen palan palapelistä, josta puuttuu viimeinen pala, lapsen upeasta kärrynpyörästä ja keskellä talvea leikitystä kura-muta-ruoho-leikistä ja varsinkin siitä, miltä näyttää sen jälkeen uusi, kallis talvihaalari. Jotenkin kuvittelen, että päivitykseni näkevät vain ne 1/5 osa ystävälistastani, jotka itsekin heittelevät hyviä läppiään yhä FB:ssa. Muita ei enää näy missään. Pieruna Saharassa ovat?

Ehkä kukaan ei vaan enää ole Facebookissa? Tai ehkä kaikki aivopierut on jo pieraistu, nyt jaetaan vain enää kuvia ja videoita, ja nekin muualla kuin Facebookissa. Onko heillä niin kutsuttu elämä?

Ei siinä mitään, jos on muutakin elämää kuin some. Onnittelut siitä! Itse olen tietysti pahasti Facebook-riippuvainen, ja saan erittäin hyvät kiksit vaikkapa Yhdyssana on yhdyssana -ryhmän huulenheitosta. Parasta huumoria mielestäni!

Ainut huono puoli on tietysti se, että mitä tahansa omasta mielestäni nerokasta ja ratkiriemukasta läppää someen heitänkin, niin kohta soittaa äiti ja nuhtelee rakastavan lempeästi. Tai sisko. Ei kuulemma saisi kertoa ihan kaikkea Facebookissa, sanovat. Miksi ei? Ystäväni Maria ainakin sanoi, että "Nopsaan katoaa somen viehätys, jos kukaan ei enää päivitä mitään". Niinpä, niinpä!

Minä haluan lukea yhä teistä kaiken. Ei haittaa, jos teillä menee hyvin ja minulta tulee oksennusreaktio esimerkiksi siitä, miten ihania pienet lapsenne ovat. Ei se mitään, nauttikaa, tulee muuttumaan! Saatte päivittää, jos koti on siisti ja lapset leikkivät rauhallisesti. Tu-lee muut-tu-maan!

Onhan sekin rankkaa, jos 2- ja 4-vuotiaat tappelevat keskenään joskus jostain pehmolelusta, mutta voin kertoa, että kun 9- ja 12-vuotiaat tappelevat keskenään niin siinä pitää varoa, että eivät tapa toisiaan! Joskus saattaa itsekin huutaa, että "menkää pihalle tappamaan toisenne tappelemaan, että ette riko sitä telkkaria!"

Kohta numero kolme: sääli. Kerjään minä yhä sääliä Facebookissa, mutta en millään tuollaisella koiran lenkityksellä vaan vaikka sillä, että meillä ei ole lunta vaikka muualla Suomessa olisi, että kaikki lapset tappelevat ja minä karjun kaikista eniten, että olen työtön (ihan kohta haen sääliä sillä, että olen töissä pitkät päivät ja illat ovat lyhyitä) ja että meillä on 400 kilometriä mummoloihin, että lopettakaa se ruikutus, jos mummot eivät aina ehdi vahtia lapsianne, niin!

Mitä enemmän ruikutan ja valitan Facebookissa tai blogissa, sitä enemmän kaverit lähtevät mukaan juttuun ja sanovat, että kyllä näin on, samaa shittiä täälläkin! Jos laitan lapsestani söpön kuvan, tykkää kuvasta mummi, ukki, täti ja kummitäti. Jos laitan kuvan kodistani, jossa on räjähtänyt ruuhkavuosiksi ja lähestyväksi uhma-, murros- ja keski-iäksi nimitettävä pommi, lähtee kuvan alle sellainen verbaalinen ja kuvallinen ilotulitus, että jaksan sen voimalla seuraavaan pommiin asti ihan kevyesti.

Ilahdun kaikesta muusta Facebook-kirjoittelusta paitsi semmoisesta, että kerrotaan mutta ei kuitenkaan kerrota.

"Iloisia uutisia!", "Voi miten jännittävää tapahtuu", "on surullinen / järkyttynyt / pettynyt / menossa sairaalaan" (kyllä vain, jotkut yhä aloittavat pienellä ja verbillä!) ja "Suuria muutoksia elämässä!". Sitten, kun joku rohkaistuu kaikkien muiden puolesta kysymään, että mitä, mitä, niin vastaus on, että "Laitan Pirjo sinulle yv:n." Mitä!? Etkä laita! Joko kerrot kaikille täällä tai sitten et kerro kenellekään mitään etkä tuolla tavalla vihjaile! Tuo jos mikä on aikuisen ihmisen henkistä väkivaltaa Facebook-yhteisöään kohtaan! On kuin veisi lapselta tikkarin! Kuin antaisi helistellä joululahjapakettia ja veisi sen sitten takaisin piiloon.

Sitä mää vaan, että alkakaa nyt herranjestas tulla takaisin Faceen! Olen lukenut jo kaikki viestiketjut vastaanottokeskuksista ja katsonut kaikki videot, joissa kissa tunkee itsensä laatikkoon tai koira tapaa omistajansa vuosien taon jälkeen. Parasta on nauraa itselleen - ja muille. Haluan nauraa teille. Kissoille on jo naurettu.

Haluan lukea teistä, teidän elämästänne. Siksi minä olen teidät Facebook-kavereikseni pyytänyt. Jos haluat, niin voin kirjoittaa seinällesi suklaansyömisen pakkomielteestänikin. Älkää jättäkö minua yksin Facebookiin. Pyydän.