Naiset, tämä on tositarina äitiydestä.

Ystäväni pakkasi helmikuun pakkasissa autoonsa viikon tavarat ja vaatteet Neiti Kymmenenkuulle, Neiti Neljäveelle ja Neiti Kuusiveelle. Tiedätte, millaista tavaravuorta vaunuineen ja vaippoineen se tarkoittaa. Itselleen pakkasi jotain, minkä sai heitettyä takakonttiin päällimmäiseksi ja paiskattua luukun kiinni niin, että tavarat vain juuri ja juuri kestivät kyydissä eivätkä pudonneet pois takakontista. Tällä seurakunnalla hän ajeli mummolaan 200 kilometrin päähän.

Mummolaloma sujui niin kuin mummolaloma aina sujuu: isovanhemmat hemmottelivat viimeisen päälle, mutta härdelli oli suurempi kuin kotona koskaan, koska kullanmurut riekkuivat humaltuneina isovanhemmista, mummolan aikuisten rikkoutuvista esineistä sekä sokerista. Peruslomailua siis.

Kotimatkalla talvi-illan säkkipimeydessä keskellä mutkaista, isoa tietä kuului yhtä kova pamahdus kuin hävittäjän ylitettyä äänivallin. Ystäväni sai pysäytettyä auton  tien reunaan ja lähti kaikessa rauhassa, mielessään kaikki mahdolliset sanat perskutarallaasta voihan vehnäleipään kiroten katsomaan, että kyyyyyyyllähän se autonrengas sitten oli, mikä räjähti tuhannen pill... pillimehun päreiksi.

Kotiin sata kilometriä, vierestä suhaa pimeydessä autoja 120 kilometrin tuntivauhtia ja energiset neidit availevat autossa jo turvavöitään, että voisivat kyllä tulla mielellään auttamaan. Vararengas? No korkeintaan vyötäröllä. Ja vaikka olisikin, niin öö, oikeesti? Aikuisten oikeesti? Ei.

Nopea puhelu miehelle ja sitten isälle, sitten anova katse taivaan isää kohti ja sitten paniikinsekainen katse avautuvia autonovia kohti. Googleen lähimmän juna-aseman junien aikataulut. Täsmää! Taksi tulee kohta hakemaan.

Neideille muutama tiukka sana siitä, että joka ikinen pyrstö pysyy siinä penkissä just eikä melkein. Takakontista on saatava edes joitain tavaroita mukaan, että kotiin asti voi edes kuvitella pääsevänsä. Vaunut vähintään! Niin ja varoituskolmio, mutta miten ihmeessä sen voi löytää pimeyden keskellä? Takakontin pohjalta se tulee lopulta vastaan ja  ystäväni juoksee viemään sen mahdollisimman kauas toivoen samalla, että neidit eivät seuraa perässä.

Farmariauton takakontti on siis lastattu kattoon asti, ja vaunut ovat alimmaisina. Loska vaan roiskuu päälle, kun tommimäkiset ja juhohänniset ampaisevat pimeydestä ohi. Takaovia raotellaan kummallakin puolella omassa autossa. Kukaan ei pysähdy, vaikka hätävalot ovat päällä.

Neiti Kymmenenkuukautta itkee. Ensin vähän kuulostelevasti, sitten jo samalla tavalla kuin loton päävoiton voittaneen kupongin hävittänyt aikuinen. Aina reipas, lievän yliaktiivisuusdiagnoosin saanut Neiti Kuusivee on ottanut hänet turvakaukalosta pois ja heijaa sylissään samalla liikkeellä kuin tuulilasinpyyhkijät auton tuulilasia rankkasateella. Takit, ne on ainakin saatava sisävaatteissa autossa istuvien lasten päälle! Ystäväni nostelee laukkuja loskaiseen maahan ja rukoilee, että pennut pysyvät autossa.

Taksi tulee. Ystäväni, tämä urhea naisihminen, kaivaa lapsille kenkiä lattialta ja juoksuttaa heidät taksiin. Turvaistuimet! Ne pitää myös irrottaa ja viedä taksiin, mutta miten ne sitten saa junalla vietyä kotiin? No, jos vain kahdelle istuimet. Neiti Neljävee istuu eteen ja loput taakse.

Ystäväni juoksee takaisin autolle etsimään mukaan tärkeimmät tavarat. Hän näkee jo sielunsa silmin, miten auto on ryöstetty ja poltettu, kun mies myöhemmin saapuu sitä veljensä kanssa hakemaan. Mukaan ei nyt kuitenkaan mahdu kuin ne vaunut, vähän vaippoja ja pari laukkua.

Taksissa kuski puhuu puhelimeen. Neiti Neljävee katsoo häntä suurin silmin ja puhuu kännykkäpuhelusta välittämättä lakkaamatta ilman pisteitä ja pilkkuja. "Oltiin mummin ja ukin luona oltiin sieltä tulossa sitten autosta..." Neiti Kymmenenkuukautta itkee niin kovaa kuin kurkusta lähtee ja huitoo pieniä, vihaisia nyrkkejään. Neiti Kuusivee rauhoittelee sisartaan laulamalla Tuiki tuiki tähtöstä samalla volyymillä kuin oopperalaulajat Olavinlinnassa heinäkuussa tulkitessaan voimakkaimpia, mustia tunteitaan.

Perillä vieraan rautatieaseman sokkeloisissa tunneleissa ystäväni vetää perässään lapsia, raahaa kainalossaan kahta turvaistuinta, työntää vaunuja ja roikottaa olkapäällään laukkuja etsiessään oikeaa raidetta, oikeaa junaa ja oikeita paikkoja. Hän pysähtyy hetkeksi puhaltelemaan ja katsoo, että mitähän hän siis otti mukaan. Kaikille siis takit ja hatut, oman käsilaukkunsa sekä kassin, johon hän ei ehtinyt ajatuksella edes kurkistaa. Ja mitä siellä on?

Siellä on todellinen aarre: oman äidin rakkaudella tekemä madekeitto. Pussin pohjalta löytyy myös vanhempien vähistään lapselleen pakkaamat maitotölkki ja tonnikalapurkki. Nämä tavarat hän pelasti autonsa tulevalta tuhopoltolta. Painonsa arvosta kultaa! Näitä hän roudaa asematunneleissa niin, että mateet ja pippurit pomppivat liemessään.

No ei poltettu autoa. Mies löysi autosta vararenkaan ja oli vähän naama väärinpäin, kun vaimo ei ollut itse vaihtanut rengasta.

Että semmosta. Ehkä ensi kerralla hän sitten vaihtaa sen renkaan tuossa tilanteessa. Not! Että jumaliste, jos joku teistä naisista sanoo olevansa VAIN äiti ilman oikeaa työtä niin nyt saatte viimeistään alkaa arvostaa omaa työtänne yrityksessä Perhe Oy. Oliko tämä nyt tällä puheella selvä?