Lasten nukahdettua ja jäätyä isiensä hoiviin kävelimme havunneulasten ja käpyjen täyttämää polkua rantaan. Kuljimme kaatuneen männyn oksien alta, mustikanvarpujen ja kuusten keskeltä, sammalta kasvavan kallion yli harmaille rantakallioille. Asetimme mukaanottamamme pehmeät jumppamatot jyrkästi alas veteen viettävän kallion sijaan tasaiselle metsämättäälle, mutta aivan veden lähelle.

Nostelimme laukuistamme kauan säästetyn pullon kuohuviiniä sekä mansikoita, viinirypäleitä, vesimelonia, karkkeja, suklaata ja keksejä sekä siskon perheen vierailusta jääneen vadelma-suklaatäytekakun jämät. Olimme pakanneet salaa, että lapset eivät huomaisi. Tätä hetkeä emme halunneet jakaa.

Elokuun alun ilta ennen puolta yhdeksää oli onnellisen kuuma. Aurinko kimmelsi tyynen veden pinnalla. Jossain kaukana lipui pari soutuvenettä. Vaatetta oli liikaa päällä, housujen lahkeet pysyi hyvin käärimään ja kengät riisumaan. Varpaissa oli vaaleanpunaista lakkaa.

Kaadoimme kuohuvaa laseihimme. Skoolasimme ystävyydelle ja rauhalliselle suvantohetkelle ruuhkavuosien kaaoksessa. Maistoimme mansikoita, ne maistuivat yllättävän paljon metsämansikoilta, vaikka eivät olleet niitä.

Puhuimme parisuhteesta, siitä, miten monimutkaista on rakentaa tasapainoinen suhde, jossa kaikki ovat onnellisia. Puhuimme onnistuneista suhteista sekä eroista, joita ympärillämme nousee esiin kuin kantarelleja takanamme olevassa metsässä. Puhuimme vauvavuosien valvotuista öistä ja riidoista, jotka tulevat ja menevät. Tietoisista päätöksistä jaksaa yhdessä vaikeatkin hetket. Jaoimme läheltä ja kaukaa tarinoita, jotka eivät olleet päättyneet onnellisesti.

Puhuimme isovanhemmuudesta. Puhuimme työelämän vaatimuksista ja perheen yhdistämisestä työntekoon. Puhuimme työttömyydestä ja köyhyydestä. Puhuimme matkustelusta, haaveilimme Roomasta.

Tumma suklaa maistui suussamme yhtä aikaa kielletyltä hedelmältä sekä terveellisyydeltä. Muurahainen käveli eväidemme keskellä, tarjosimme sille maahan pudonnutta vesimelonipalaa. Veden pinnan rikkoi kalaparvi, joka hävisi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Emme jakaneet hetkeämme somessa: emme ottaneet selfieitä emmekä kuvanneet toisiamme poseeraamassa kuumilla rantakallioilla. Emme ajatelleet ilmeitämme emmekä sitä, oliko silmämeikkimme siisti tai oliko meillä edes sitä.

Aurinko laski, ja pimenevä yö toi mukanaan itikat. Etsimme laukuistamme neuletakit harteillemme.

Puhuimme yksinäisyydestä, siitä, miten vaikeaa voi olla havaita sitä ja miten vaikeaa siitä on kertoa. Puhuimme elämänmuutoksista, yllätyksistä, joita elämä tuo eteen. Muutoista lähelle ja kauas, menetyksistä, pysyvyydestä ja uusista aluista. Ystävyydestä, jonka avulla jaksaa. 

Katselimme pimeydessä järven toisella puolella loistavia kaupunginvaloja. Kaukana horisontissa välähti salama.

Sovimme, että pidämme enemmän yhteyttä ja yritämme saada joukkoomme aina juuri sen, joka ei jaksaisi lähteä, mutta joka oikeasti sitä tarvitsisi. Ehkäpä syksyn tullen voisimme kylmän, sateisen päivän iltana istua jonkun meistä kotiin juomaan teetä tai kaakaota sitten, kun iltasadut on luettu ja lapset peitelty nukkumaan. Päätimme, että tulevana talvena emme nuku talviunta. 

Puolilta öin kävelimme polkua takaisin kotipihaamme. Kotiovi ei ollut lukossa. Kotona oli hiljaista, perhe nukkui.


20150808_202710.jpg