"Minulla oli näin iso koira, kuuletkos sinä", sanoi puistonpenkillä istuva vanha mies hauraalla äänellä kävellessäni ystäväni koiran kanssa hänen ohitseen. Pysähdyin ja päästin koiran tervehtimään miestä. Kyyryssä istuva mies nauroi, kun pentu nosti tassunsa penkin reunalle ja nuoli miestä. Miehen vieressä oli rollaattori ja rollaattorissa reppu ja käyräpäinen, puinen kävelykeppi.

"Se oli leonberginkoira, näin iso", mies sanoi ja näytti jälleen kädellään lähes kaulani korkeudelle. "Kahdeksanvuotiaaksi se eli. Ja minulla on kissa. Putosi viidennen kerroksen parvekkeelta. Minä huusin isännöitsijälle, että nyt on kiire. Kyllä se kissa selvisi."

Miehellä oli partaa ja viiksiä niin kuin merimiehellä, joka ei ole hetkeen nähnyt partahöylää. Hänellä oli kuitenkin lämpimästi päällä ja hän näytti nauttivan kirpeästä syyskuun iltapäivästä lenkkeilijöiden ja koululaisten suosimalla kävelyreitillä.

"Koira oli näin iso", hän näytti jälleen. Juttelimme hetken taluttamastani koirasta sekä miehen edesmenneestä koirasta. Vaikka aurinko paistoi, vedin takkiani tiukemmin ympärilleni kylmän tuulen pyöriessä ympärillämme. Puissa alkoi olla jo keltaisia lehtiä. Huomasin ne nyt, koska olin vihdoinkin saanut aikaiseksi lähteä ulos. Mies silitti koiran tuuheaa turkkia.

Mies mainitsi jälleen kissansa ja ojensi sitten kätensä. Tartuin siihen.

"Kiitos, kun sinulla on aikaa jutella."

Juttelimme vielä hetken ystäväni koirasta, joka alkoi levottomana haukkua. Sen teki mieli päästä jo kiertämään tuttu lenkkipolku, jonka usein yhdessä kävelemme. Toivotin miehelle hyvää syksyä ja lähdimme eteenpäin hiekkatiellä, jonka vieressä olevan järven pinta aaltoili syksyisenkylmästi.

Katselimme koiran kanssa sorsia ja harjoittelimme seuraamista. Katsoin, mitä koira tekee, kun istun penkille. Se hyppäsi heti viereeni ja tuli kohta syliini istumaan. Pörröinen, tuuheakarvainen eläin täytti sylini kokonaan.


20150915_144118.jpg


Kiersimme tutun lenkkimme ja olimme tunnin päästä jälleen saman puistonpenkin kohdalla. Mies istui yhä siinä ja viittoi minut luokseen. Menimme koiran tahtiin juoksujalkaa, koira edelläni valmiina tervehtimään vanhusta.

"Mikäs sen koiran rotu on? Minulla on kissa. Minä menen kohta ruokkimaan kissani. Ollaankos me joskus tavattu? Minä olen asunut täällä jo silloin, kun noita taloja ei ollut ollenkaan."

"Tiedätkös sinä minne ne kanadanhanhet ovat menneet? Minä näin tuolla kerran joutsenen. Katso, tuolla noiden puiden luona."

Mies tarttui jälleen käteeni ja puristi kauan katsoen samalla minua silmiin. Jostain muistojen kätköistä tuli ruotsin kieli, ja hän kehotti koiraa istumaan käyttämällä ruotsinkielisiä kehoituksia.

"Ymmärtääkös se ruotsia?", hän kysyi ja päästi kädestäni irti. "Minä menen kohta ruokkimaan kissani."

Mies jäi penkille istumaan, kun vein hetken kuluttua koiran takaisin kotiinsa. Tuuli pyöritteli keltaisia ja punaisia lehtiä, joita mies katseli penkiltään. 

Uskon, että hän osasi kyllä mennä kotiinsa sitten, kun oli aika ruokkia kissa. Vielä ei ollut sen aika.