Olisi ihan kauheaa joutua kuntosalille.

Menisin sinne pelokkaana kuin seiskaluokkalainen yhdeksäsluokkalaisia täynnä olevaan koulun ruokalaan. Katsoisin kauhuissani niitä lihaksikkaita naisia ja miehiä, jotka trikoissaan nostelisivat rautaa tyyliin kuorma-auton painon verran ja tyyliin niin korkealle, että painot menisivät katosta läpi.

Jäisin ensimmäiseen laitteeseen istumaan, mutta en keksisi, mihin kohtaan siinä oikeasti pitää laittaa pylly ja mistä ottaa kiinni. Väärinpäin istuisin! Sitten pitäisi tietysti säätää painoja. Joko laittaisin 35 kiloa ja yrittäisin itkien saada edes millin nousemaan tai sitten laittaisin kaksi kiloa ja nostelisin hymyillen painoa ylös-alas, ylös-alas niin että pauke kävisi painon osuessa ylä- ja alareunaan mennen tullen. Miettisin, että nainen, sähän olet kunnossa, tätä se lasten ja kauppakassien kantelu teettää, hyötyliikunnalla olet pitänyt itsesi kunnossa! Sitten heittäisin henkiset yläfemmat itseni kanssa ja päätyisin tuijottamaan seuraavaan laitteeseen, että mitä ihmettä tällä pitäisi tehdä. Vilkuilisin, että bodarit eivät vaan huomaisi, ja säätäisin vaikeita ja painavia laitteita niin, että vähintään sormeni jäisi joidenkin levypainojen väliin puristuksiin.

Bodaajat tuijottaisivat ysärillä ostamiani Adidaksen kolmiraitaverkkareitani ja kaksi numeroa liian isoa Naisten kymppi 2003 -paitaani alta kulmiensa. Tai niin uskoisin. Luikkisin salin reunoja pitkin hartiat kyyryssä ja etsisin laitetta, jota osaisin käyttää häpäisemättä itseäni yhtään enempää. Löytäisin jumppakepin ja tyytyväisenä vatkaisin sitä edestakas muita snadisti samalla huitoen.

Saattaisi tulla pakokauhu, mutta hiki ei tulisi. Hirveän pelottavia laitteita ja ihmisiä!

Hyppy mukavuusalueen yli

Näin ajattelin vuosi sitten syksyllä. Koska olen jo kauan sitten päättänyt aina silloin tällöin hypätä loikalla mukavuusalueeni yli ja tehdä juuri sitä, mitä en haluaisi mutta olisi hyvä, löysin yhtenä iltapäivänä itseni kuntosalinkäytön alkeiskurssilta. Se oli pelottavaa!

Kurssi yllätti positiivisuudellaan. Muitakin rapakuntoisia ja tyhmiä löytyi. Meille opetettiin laitteiden käyttöä yhtä kärsivällisesti kuin lapselle lusikalla syömistä, ja meille tehtiin omat saliohjelmat. Kun en muistanut neljännelläkään kerralla oikeita säätöjä, kysyin taas ja minulle kerrottiin taas. Lopulta opin säätämään laitteita ja tietämään, mihin kohtaan asetellaan laitteissa takamus ja mihin koivet ja millä tavalla käsiä heilutellaan missäkin koneessa. Opin, mitä lihasaluetta milläkin laitteella olisi tarkoitus treenata ja kuinka kauan. Seuraavina päivinä huomasin, että minulla on lihaksia mitä oudoimmissa paikoissa.

Koska olin oppinut kunnan salin käytön ja siellä on työttömän erittäin halpaa käydä, en edes harkinnut mitään muuta salia. Yhtenä maanantaiaamuna vein lapsen kerhoon ja menin salille ihan yksin, arkana ja pelokkaana mutta päättäväisenä. Voi mitä näinkään heti pukuhuoneessa!

Herrain salivuoro

Olin astunut salille eläkeläisten salivuorolla. Oli siellä joku työikäinenkin, mutta muuten laitteet olivat täynnä herroja ja rouvia, joiden keski-ikä oli 70 vuoden puolella. Maailman ihanimmat salikaverit! En ole tähän päivään mennessä edes harkinnut kokeilevani mitään muuta salivuoroa. Minä sydän mummot ja papat!

Niin kuin muissakin salikäyttäjissä, on eläkeläisissäkin kahden kerhon treenaajia: osa vetää huikean setin selkä märkänä ja osa vain tulee tapaamaan ystäviään. Siellä he istuvat laitteissa, juttelevat innokkaina ja katsovat salin seinälle nostetusta telkkarista Murdochin murhamysteerejä.

Salilla käy pari mestaria, herrasmiestä, jotka ovat pukeutuneet liikuttavalla tavalla. Kummallakin on jalassaan tuulipuvun housut, jotka kestävät ylhäällä henkseleiden avulla. Ylävartalossaan heillä on pitkähihainen, paksu flanellipaita. Toisella on kerhotossut, toisella villasukat. Toisella vilkkuu tuulipuvun housujen alta pitkät kalsarit, oli ulkona sitten 17 astetta plussaa tai miinusta. Siltä minäkin sitten näytän, kun käyn pappana salilla!

Salilla on aina hyvä fiilis eikä minua jännitä tulla sinne. Tunnen itseni ihan kovakuntoiseksi, koska jaksan tehdä useimmiten laitteissa jopa parikymmentä toistoa. Kukaan ei arvostele minua eikä katso pahasti. Jos käytän jotain laitetta väärin, on joka kerta vieressä heti joku äidillinen, rautainen Ritva näyttämässä, miten laitetta kuuluu käyttää oikein.

Salilla ja pukuhuoneessa syntyy mukavia keskusteluja. Tänään juttelin toisen tuulipukuherran, joka sanoi olevansa ihan pian 80-vuotias, kanssa hyötyliikunnan vähenemisestä, suomalaisen työn muutoksesta sekä työttömyydestä. Naisten pukuhuoneessa jutellaan puolukkasadon määrästä sekä marjojen keräämisestä ja puutarhanhoidosta. Niin ja ihaillaan, miten se laboratorion nainen on notkea! Tuosta noin vain nosti jalan ylös!

Juttelu onkin yksi salilla käymisen suola. Kerran kuulin, kun yksi rouva sanoi pukuhuoneessa, että teki nyt tällä kertaa varovasti, että ei tulisi hiki, kun pitää tästä suoraan lähteä eteenpäin. Kysäisin hymyillen, että eikös se hiki olekaan tarkoitus, niin rouva nauroi, että ehei, tänne tullaan tapaamaan tuttuja! Yhdeltä lähes 85-vuotiaalta kysyin, että käykö hän joka maanantai, kun olen nähnyt hänet usein. Tämä vilkaisi minua ja sanoi, että hän käy kyllä joka viikko kolme tai neljä kertaa. Teräsmummo! Respect!

Pyörähdys ja läpy!

Iltapäivisin lämpenee kuntosalilla sauna. En tiedä, onko iltapäivisin eläkeläisvuoroja, mutta voi siskot, mitkä jatkot meillä olisi saunan lauteilla! Minä ja salikaverit selät kyyryssä kimakoissa löylyissä!

Yhteishenki eläkeläisporukassa on huikea. Salitreenini huippuhetki on, jos näen, kun tämä lähes 85-vuotias rouva tapaa erään herran. Heillä on nimittäin ala-asteikäisten tyylinen ihan oma tervehdys, jossa läpsäistään kädet kaverin kanssa yhteen vastakkain, sitten polviin, sitten napautetaan kaveria kyynärpäillä kummallakin vuorotellen, sitten pyörähdetään ympäri, sitten heilautetaan käsiä kasvojen edessä ja taas läpsäistään kädet kaverin käsiin.

Minulta pääsi spontaani naurunpyrskähdys ja melkein tipuin Crosstrainerista, kun näin tuon rituaalin ensimmäisen kerran. Sanoin pukuhuoneessa tälle rouvalle, että se oli minusta hauska juttu. Rouva heilautti kättään ja sanoi, että ähhh, me ollaan vaan vanhoja kavereita tuon Raimon kanssa.

Ihan parasta!

Bodarilta turpaan

Eläkeläisvuorolla ei niinkään ole vaarana itsensä nolaaminen. Yhä on vaarana jäädä painojen väliin jumiin, mutta todennäköisempi vaara on saada paha mulkaisu tai jopa ihan turpaan joskus yhtä aikaa salille päätyneeltä bodarilta. Syynä tähän on semmoinen, että juoksee juoksumatolla peilin edessä ja vieressä nostelee painoja joku hirmuinen lihaskimppu. Sitten voi käydä niin, että jos kuuntelee kuulokkeilla radiota ja sattuu olemaan Suomipop ja Aamulypsy, niin siinä juostessaan ja peiliä tyhjin silmin katsoessaan saattaa yhtäkkiä revetä nauramaan ihan ääneen korviin tulevien laatuluokka Ö:n juttujen takia. Miten sitten selität naurusi lihaskimpulle, joka siinä vieressä katselee muskeleitaan samasta peilistä? Öööö, et mitenkään?

Ja mitä tulee siihen, että laitanko nykyään 2 vai 35 kiloa painoihin niin olen oppinut laittamaan sopivasti. Onko tästä ollut mitään hyötyä? Onko minulla nyt tyyliin mieletön haba? No, sanotaanko vaikka niin, että kun kuuntelen treenatessani musiikkia ja päälläni on hihaton paita, ei kännykän juoksuranneke kestä olkavarressani vaan valuu kyynärtaipeeseen. Ranneketta ei vaan yksinkertaisesti saa vedettyä tarpeeksi tiukalle näihin 12-vuotiaan käsivarsiini...  

On ihan kauheaa joutua kuntosalille, mutta jos sinne menet, niin eläkeläisvuoro on ihan kiva! Opettele jonkun salikaverin kanssa heti alkuun joku kiva läpsistä läps -rituaali, niin kyllä maistuu treenikin!

 

20150914_094051.jpg

Salilla kuuluu ottaa selfietä ja laittaa ne Instaan Instafollow-ihmisille.