Kaikki tapahtuu jotenkin näin: On ajatus, että viikonloppua olisi kiva juhlistaa käymällä kaupungilla sekä istuutua valmiiseen pöytään. Ei tarvitsisi käydä kaupassa, miettiä ruokaa, tehdä ruokaa, kuunnella lasten ruikutuksia ruuasta ja lopuksi siivota keittiötä. Voisi siis käydä syömässä ravintolassa!

Lapset huutavat "jeeeee" ja alkavat kilvan kiljahdella parin-kolmen kilpailevan hampurilaisravintolan nimeä. Vanhemmat ovat tietoisia roskaruuan terveyshaitoista ja mausta sekä näiden ravintoloiden ilmapiiristä ja tunnelmasta, joka ei eroa juuri millään tavalla arki-iltojen kiljumme kilpaa ja riehumme -tunnelmasta. Ei siis vastaa vanhempien valkeita pöytäliinoja, kynttilöitä ja vaimeaa, hyvää musiikkia -ajatusta.

Vanhemmat tietävät, että jälkikasvulle hampurilaispaikan ykkösfunktio on saada lelu, jäätelö tai ilmapallo ja päästä kiipeilyteline-liukumäkilabyrinttiin, joka nielaisee lapset jonnekin katonrajaan ja josta rimpuilevien ja huutavien lasten poishakeminen on kuin halpisversio trendikkäästä escape roomista. Niinpä nämä viisaat vanhemmat, joiden elämäntehtävä on opettaa lapsilleen pettymysten sietämistä, ilmoittavat, että ei käy joka kerta, kun käymme ulkona syömässä. Ehkä sitten taas ensi kerralla.

Lapset mököttävät ja haluavat jäädä mieluummin kotiin. Äiti yrittää olla hauska ja sanoo teatraalisella äänellä, että "no selvä, lämmitetään sitten einespinaattilettuja ja eilisiä makaroneja mikrossa, nami nami". Lapset huutavat, että "jee, me rakastetaan pinaattilettuja, saadaan jäädä kotiin!"

Äiti huokaa ja sanoo, että ei todellakaan halua syödä mitään einespinaattilettuja ja että nyt heti paikalla koko perhe vessaan ja ulko-ovea kohti. Noissa housuissa et lähde etkä laita noita kenkiä, vaihda siistimmät. Joku lapsista päättää, että kaikki on tyhmää, jos hän ei saa jäädä leikkimään barbeilla ja tekee siksi eteisen ovenkarmeja hyväksikäyttäen neliraajajarrutuksen. Äiti pyöräyttää silmiään ja vilkaisee isää ilmeellä, joka kertoo, että tästä piti tulla kiva perhepäivällinen kerrankin ravintolassa.

Äiti puhisee ja pakkaa pienimmälle varavaatteita ja nostelee kaupunkitakkeja lattialle lapsille valmiiksi. Lapset puhisevat ja vähän raivoavat ja isä yrittää tyynnytellä kaikkia (ja miettii, kuinka paljon tulee maksamaan päivällinen rakkaalle perheelle, joka näköjään tappelee ravintolassa oikean pöydän valitsemisesta laskuun asti).

Autossa vanhemmat pohtivat, valitako intialainen vai kiinalainen vaiko thai- tai sushipaikka. Koska takapenkki on täynnä "me halutaan nakit ja ranskalaiset tai pitsa" -kuluttajia, päätyy perhe kuitenkin kokeilemaan ravintolaa, josta saa niitä.

Perillä pohditaan, onko hyvä, että pöytä on lähes kiinni leikkipaikassa vai onko hyvä, että pöytä on mahdollisimman kaukana leikkipaikasta. Kumpikin ovat yhtä hyviä huonoja vaihtoehtoja. Kesken pohdinnan haetaan leikkimään karanneet lapset leikkipaikasta valitsemaan ensin ruokansa.

Aletaan jakaa ruokalistoja. Ruokalista on romaaninpituinen ja printattu täyteen pientä tekstiä, joka on sekoitus englantia ja italiaa maustettuna siellä täällä suomen kielellä. Koulunsa kunnialla läpikäynytkin tuntee itsensä eskarilaiseksi tai vähintäänkin lukihäiriöiseksi, kun yrittää ymmärtää lukemaansa. Hebrealta näyttää. Mitä eroa on fajitaksilla, burritoilla ja tacoilla? Miksi alkuruoka ei ole alkuruoka vaan startteri?

Lapsi numero yksi ei osaa lukea, joten hän kysyy lakkaamatta, että minkä pitsan hän ottaa, äiti minkä pitsan, isä onko täällä kinkkua, eihän pitsassa ole juustoa? Lapsi numero kaksi kysyy koko ajan, että minkä juoman hän saa, että pitääkö ottaa maitoa vai saako hän limsan ja onko täällä cocista? Lapsi numero kolme on valinnut jo ajat sitten, ja alkaa innoissaan kertoa juttua, johon toivoo jatkuvaa keskittymistä ja katsekontaktia vanhemmilta. On ihanaa kuulla tarina, mutta tarjoilija lähestyy ja olisi kiva saada tilaus tehtyä heti. Lapsi numero kaksi istuu liian lähellä lasta numero yksi, minkä vuoksi he tönivät toisiaan ja potkivatkin. Isä ärähtää, mutta nätisti (vielä).

Lapsi numero yksi haluaa kinkku-ananaspitsan, jonka pitää olla hänelle gluteeniton. Lapsi numero kaksi haluaa kinkkupitsan ilman mitään muuta täytettä. Lapsi numero kolme haluaa kinkku-aurinkokuivattutomaatti-pestopitsan. Äiti haluaa ehkä jonkun ihanan neljän juuston pitsan tai ilmakuivattukinkku-mozzarella-aurinkokuivattutomaattipitsan, jos niitä täältä saa. Pöytä on täynnä käsiä, jotka koskevat kaikkeen. Isä nostaa tuhkakupin toiseen pöytään ja siirtää mausteet kauemmaksi ja äiti miettii, kehtaako jopa rullata pöytäliinan pois pienimmän kohdalta, koska kohta paperinen liina on silppua.

Lapset kääntelevät jalallisia viinilaseja ja kurottelevat haarukoita ja veitsiä pöydän päästä ja puhuvat volyymilla, joka käännyttää ovelta "ihana ilta ilman lapsia" -pariskunnat toiseen ravintolaan. Äiti ei ehdi avata omaa ruokalistaansa, koska vanhin kertoo innoissaan juttua, jota vanhemmat eivät halua tietenkään ihanana perheiltana keskeyttää, keskimmäiseltä on napattava hammastikut pois ja nuorin haluaa heti tietää, että miten hän pystyi nukkumaan ollessaan mahassa lapsiveden keskellä.  

Äiti jaksaisi syödä kokonaisen pitsan, mutta koska linjoja on hyvä ajatella viimeistään silloin, kun 30 pyörähtää mittariin, niin puolikas riittäisi. Lapsi numero yksi ja lapsi numero kaksi voisivat jakaa pitsan niin, että kinkkua olisi kaikkialla ja ananasta vain toisella reunalla ja pohja olisi gluteeniton. Lapsi numero kaksi EI HALUA GLUTEENITONTA PITSAA missään tapauksessa. Äiti tai isä voisivat ottaa hyvin gluteenittoman pitsan, mutta täytyykö heidän aina syödä pelkkä kinkkupitsa? Lapsi numero kolme haluaa ehdottomasti oman suosikkimakunsa. Vanhempi voisi hyvin syödä puolet hänen pitsastaan, mutta silloinkaan vanhempi ei saisi ottaa omaa pitsatoivettaan ja sitä paitsi isä tarvitsee kokonaisen pitsan ja äiti on allerginen lapsen toivoman peston pähkinälle.

Lapsen numero kaksi pitsan saa lastenkoossa, hyvä. Gluteeniton on otettava isona. Lapsi numero kolme haluaa ehdottomasti toiveittensa ison pitsan ja toki sen saakin. Syökö pieniruokaisempi äiti jonkun pitsasta sitten loput? Ei, tällä kertaa äiti haluaa ihan oman maun mukaisen pitsan, koska äiti ravintolaan alunperin halusikin. Jos äitikin on itsekäs tämän kerran!

Tarjoilija tulee. Jokainen lapsi saa tällä kertaa toiveidensa mukaisen pitsan ja äiti heittää lennosta, että ottaa neljän juuston pitsan, jos löytyy listalta. Isä sanoo oman toiveensa. Kun tarjoilija on mennyt, äiti kysyy isältä, että kuuliko hän oikein, että tilasiko isä pastan? Silloin kuulee äiti ensimmäisen kerran, että listalla on  myös pastaa. Hän ei ehtinyt katsoa omaa listaansa ollenkaan, pohti vain apuna muiden toiveita. Isä muisteli aiemmin kuulleensa, että on pastoja ja avasi ruokalistansa siitä kohdasta suoraan siinä samalla, kun niisti yhden nenää, komensi toista olemaan potkimatta ja luki kolmannelle ääneen lastenlistaa. Äiti olisi tietenkin halunnut pastan. Tai salaatin, se hänen olisi pitänyt ottaa, tietysti! Tarjoilija on kuitenkin jo mennyt. Olkoon tällä kertaa!

Perhe pohtii, että voisikohan ruokien tultua pöytään nousta seisomaan ja huutaa kovaan ääneen, että neljän juuston pitsa halutaan vaihtaa kevyeen kanasalaattiin. Ehkä joku kevyen linjan valinnut olisi myös tuntenut annoskateutta. Lapsia naurattaa, he haluaisivat vaihtaa pitsansa jäätelöannoksiin. Vaihtaisikohan joku?

Kun ruuat saapuvat, on heti juostava yhden lapsen kanssa vessaan ja tietysti haettava loput lapset leikkipaikasta. "Nauttikaa", sanoo tarjoilija. Ruuat tuoksuvat ihanasti rasvalta, viikonlopulta ja luksukselta. Hirveä nälkä!

Vähintään yksi lasi kaatuu ja yksi lapsi istuu liian lähellä toista. Yhden tilaus ei vastaakaan toivetta, mikä itse asiassa ihan oikeasti oli nakit ja ranskalaiset ja pitsa on tosi yök. Paitsi reunat on ihan hyviä ja saako hakea salaattipöydästä lisää patonkia? Miksi ei koska tuokin haki!

Kun ruokia on syöty viisi minuuttia, on ensimmäinen jo ihan täynnä ja työntää kaksin käsin lautasen edestään niin kauas kuin pystyy, jolloin lautanen melkein tipahtaa vastapäätä istuvan syliin.

Joko nyt saa tilata jälkiruokaa? Vielä eivät vanhemmat suostu katsomaan jälkkärilistaa, mutta kohta ehkä, siis EHKÄ, voidaan katsoa, jos nyt oikeasti lopetat sen siskon potkimisen ja syöt sitä pitsaa. Siirrätkö vähän sitä lasia, älä puhu ruoka suussa, kaikki siitä on syötävää, myös se juusto.

Jälkiruokalistalla on taivaallisia suklaakakkuja, jotka maksavat lähes yhtä paljon kuin pääruuat. Myös jäätelöannoksia saa, mutta ne ovat niin isoja, että lapset eivät taatusti jaksaisi syödä niitä. "Miksi tuo mies sitten saa tilata jätskiä, mutta me ei? Ei sekään syönyt koko pitsaa, katso vaikka äiti!", tuijottaa yksi eikä ymmärrä, mitä tarkoittaa sormi suun edessä ja raivokas hyssyttely.

Perhe toteaa, että jälkiruuat ovat täällä liian kalliita eivätkä lapset edes tykkäisi niistä. "Kyllä tykätään", mankuvat lapset niin lujaa, että viereisistä pöydistä mulkoillaan. Sitä paitsi miten lapset edes jaksaisivat, koska kukin on syönyt pitsastaan keskimäärin yhden neljäsosan.

Lapset mököttävät. Vanhemmat maksavat ja pakkaavat valtavan määrän pitsaa folioon mukaan koko ensi viikon tarpeiksi. Äiti itse veti pitsansa viimeistä reunapalaa myöten, mikä vähän salaa suututtaa, koska juuri eilen sovittiin naapurinrouvien kanssa, että nyt kyllä tsempataan ja eletään vähillä kaloreilla ensi kuuhun asti ainakin, ehkä jopa jouluun asti! Viereisen pöydän kaunis, laiha ja nuori nainen vilkuilee perheen takkien päälle laittamista syödessään kevyttä kanasalaattiaan.

"Oli kyllä ihana käydä ulkona syömässä", sanoo äiti hymyillen isälle heidän kantaessaan pienintä sylissään, huudahtaessaan keskimmäiselle ettei tämä jäisi auton alle ja huomauttaessaan vanhimmalle, että tältä putosi juuri takki kainalosta heidän kävellessään suojatiellä kohti autoa.

Ja äiti tarkoittaa sitä, koska lapsiperhearkeen kuuluvat ravintolareissut, joilla meinaa saada porttikiellon, koska eiväthän lapset muuten opi miten ravintolassa käyttäydytään. Ja mitä tulee vanhempien pitsaövereihin niin ne kuuluvat vanhemmuuden työehtosopimukseen ehdottomasti. Ei pelkällä salaatilla jaksa! Kotimatkalla voisi käydä vielä hakemassa vanhemmille salaisen suklaalevyn. Sillä taas jaksaa lämmittää huomenna lasten iloksi pinaattilettuja ja useita erilaisia foliokääreistä avattuja pitsoja.

Joskus voi myös mennä ihan kahdestaan syömään, mutta eihän se ole arkea ja realismia. Se on vähintäänkin hääpäivä se, mitä varten täytyy etsiä lapsenvahti. Mutta se on ihan toinen tarina se.

 

IMG-20150912-WA0013.jpg

"Nyt kyllä koko naisporukka syödään ihan vain salaatteja ja jouluna ollaan hoikkia, kuumia kissoja!" Sen annoksen piti olla salaatti, mutta jotain tapahtui...

 

20150912_132523.jpg

"Ihan varmasti jaksan koko pitsan, pliis, saanhan oman!" "Kiitos, ei jakseta enää yhtään!"