Luin jostain, että lapset nauravat jopa 200‒400 kertaa päivässä. Nauru rentouttaa ja tuo hyvän fiiliksen ja lisäksi tuo pirteyttä ja voimia. Koska lapset nauravat, riittää heillä virtaa koko päiväksi.

Mikä niitä lapsia oikein naurattaa? Aika usein lapsi kertoo nauraen jotain, mutta aikuinen vain hymähtää. Mitäpä, jos yrittäisi nauraa lapsen mukana kaikissa hänen päivän jutuissaan? Tulisiko siitä sekä yhteisiä hyviä hetkiä että itsellekin lisää energiaa?

Minulla ja Aavalla, 4, oli tänään vapaapäivä. Kirjoitin ylös kaikki hetket, jolloin hän nauroi minun lähelläni ollessaan ihan vain kiinnittääkseni huomiota lapsen iloisuuteen. Tänään ei ollut hänellä kaveria kylässä. Jos olisi ollut, olisi naurun hetkiä ollut varmasti puolet enemmän.

Tavallinen neljävuotiaan päivä: näissä hetkissä hän nauroi.

‒ En aio koskaan ottaa tatuointia!

‒ Ei sinun tarvitsekaan, itse saat päättää. Mutta kuitenkin otat merenneidon, kiusasin.

‒ En.

‒ Kuitenkin otat pääkallon!

Ja silloin hän nauroi.

 

Laitoin Aavan sänkyyn päiväpeittoa, joka hipaisi lattialla istuvaa neitiä.

‒ Sä meinasit peitellä mut sinne päiväpeiton alle sänkyyn, hän nauroi.

Puhalsin hänen pyynnöstään nuken uima-allasta. Poskeni pullistuivat, tyttö nauroi.

Ojensin altaan ja sanoin:

‒ Sinne vaan uimaan!

Hän nauroi.

 

Sanoin, että nyt puetaan. Aava juoksi nauraen karkuun.

Koska pukemisesta ei tullut mitään, puin häntä. Sukkahousujen laittamisen jälkeen Aava pyllisti minulle ja kikatti päälle.

Sanoin, että nyt pestään hampaat. Aava juoksi nauraen karkuun.

Hammasharja tarttui valtoimenaan hulmuaviin hiuksiin. Nauratti.

 

Olimme lähdössä kauppaan, mutta hän vain makasi vetelänä makaroonina maassa.

‒ Anna nyt mä puen sut tai sit puet itse.

‒ Ai sä puet itses, hekotti tyttö.

 

Haalarin puettuaan hän teeskenteli kaatuvansa ja kaatuikin, nauraen.

Ojensin hänelle sormikkaiden sijaan kynsikkäät, joissa on paljaat sormenpäät. Nauratti, tottakai.

Autossa Aavalla oli muutama Duplo-palikka, jotka putosivat jalkatilaan. Sanoin, etten voi ajaessa niitä nostaa. Hän sanoi, että yllän niihin hyvin. En uskonut, mutta kokeilin. Se, että osuin Duploihin heti, sai hänet nauramaan.

Kaupan numero yksi jälkeen menimme kahvilaan lounaalle. Minun piti antaa hänelle haarukka, mutta ojensin vahingossa veitsen: hervoton kikatus.

Syötyään hän heittäytyi penkille aivan kahvilaan sopimattomaan asentoon, roikutti päätään lattiaan, ja kikatti.

Kaupassa hän työnsi pikkukärryjä, joihin lastasi ostoksia. Hedelmäosastolla hän osoitti päärynää, jolla oli pylly! Nauratti, todellakin!

 

20151119_114954.jpg

20151119_115008.jpg

 

Huomasin, että mekkovalinta oli huono. Helman pituus oli paremminkin tunikaa vastaava, joten sukkahousujen pyllyosa vilkkui. Sanoin sen hänelle ja kiskoin helmaa. Aavaa nauratti kovastikin. Pylly vilkkui!

Aava törmäsi minuun pehmeästi kärryillään, sanoi "töks" ja nauroi. Voin kertoa, se jäi vähän päälle. Ei naurattanut äitiä enää loppuvaiheessa ruokaostosten tekoa.

Kassan päädyssä olevassa "penkissä" oli tarra, jossa mainostettiin leipää. Hän kiipesi penkille, meni polvilleen tarran päälle ja nauroi, että "anteeksi leipä, istuin sinun päälle".

Ulkoilimme, jolloin hän nauroi puhaltaessamme saippuakuplia sekä keinuessamme.

Hanskat putosivat keinuessa kädestä muka vahingossa, mikä sai aikaan kikatuskohtauksen.

Kotona hän voimisteli lattialla ja nauroi, koska hänen liikesarjoihinsa kuului pepun heiluttelua.

Päivällisellä hän kertoi isälle nauraen päivästään, erityisesti siitä päärynästä.

Kun hain hänet tanssitunnilta, hän nauroi onnellisena minut nähdessään.

Parkkipaikalta sisään kävellessä hän leikki unissakävelijää kädet suorina edessä. Hän kikatti törmäillessään pensaisiin.

Mies nosti minut jutellessamme spontaanisti syliinsä kuin lapsen. Aava repesi ihan totaalisesti.

Isä lauloi, joten Aava nauroi. Äiti lauloi, joten Aava nauroi.

Luimme satukirjoja ja nauroimme hassulle kuvalle.

Aava lauloi Diandran Pahaa poikaa, ketkutti lanteitaan ja nauroi.

Isä nappasi hänet syliinsä, lauloi ja tanssitti. Aava hekotti.

 

Iltapalalla hän söi sen. Tiedätte kyllä: sen pyllypäärynän. Voiko sen hauskempaa olla? Ei ilmeisesti.

Hän nauroi, kun häntä kutitettiin iltasadun jälkeen.

Kuulin, kuinka hän nauroi, kun hän oli isän kanssa pesemässä hampaita.

 

‒ Just joo, kauhee sotku, hän sanoi mennessään huoneeseensa, kun vein hänet nukkumaan. Niin, ja hän nauroi tietysti.

‒ Haluan nähdä, miltä jouluvalot näyttää verhojen takana, hän sanoi. Näytin, hän nauroi ja kävi nukkumaan.

 

Näiden lisäksi hän nauroi aina, kun kuuli sanana tai äänenä pierun tai kuuli sanan tai näki konkreettisesti pyllyn, pepun, takamuksen, takapuolen, pylsän... Kuuntelimme myös Jenni Vartiaisen Urho Kepposta, jossa on yksi aivan huippukohta, jolle hän repeää niin, että vesi valuu silmistä. (Jos ette löydä oikeaa kohtaa tai ehdi avata tuota linkkiä, niin avainsanat ovat pissahätä ja pieraisu.)

Nauramisen lisäksi hän ehti tietysti myös kiukutella ja saada meidät hermostumaan, joten ihan peruspäivä oli.

Jaksoinko nauraa mukana? Useimmiten, en joka hetki. En nauranut pieruille, ainakaan kaikille, mutta huomasin, miten iloinen tyttö meillä on. Se oli hyvä huomio.